Työt

Aamu

Taas hän aloitti. Työ vaati kärsivällisyyttä, mutta olisi sen arvoista. Hän oli jo pidemmän aikaa jäljittänyt tätä poikaa ja nyt – vihdoinkin – hän tiesi, mitkä olisi pojan heikko kohta. Hän hiipi esiin varjoista ja tarttui pahaa-aavistamattomaan uhriinsa.
**
- Mä varoitan, näky ei ole silmiä hivelevät, sanoi nuorempi konstaapeli Koistinen. Murahdin jotain epäselvää. Tiesin mitä tuleman piti, eihän tämä ollut ensimmäinen samanlainen murha. Saavuimme rikospaikalle ja järkytyin. Näky oli hirveä. Murhaaja ei ollut tyytynyt mihinkään tavalliseen. Kyseessä oli ollut oikea teurastus. Koko synkkä ja syrjäinen kuja näytti kylpevän kirkkaanpunaisessa veressä. Uhri makasi kujan perimmäisessä nurkassa irvokkaassa asennossa. Pojan kädet olivat kuin rukoukseen liitetyt, suusta olisi voinut kuulla armon anelemista. Silmissä – silmiä, joita en koskaan unohda – paistoi pelkkä sanoinkuvaamaton kauhu.
Oksennus pyrki kurkkuuni, mutta säilytin tiukan asiallisen ilmeeni. Kumarruin tutkimaan tarkemmin poikaa. Hänen kasvonsa olivat jo maksoittuneen veren peitossa.
- Hätistäkää nuo hiivatin reportterit pois! Eikö täällä saa tehdä työtään rauhassa! ärähti konstaapeli Mäki. Mäki, hän sentään oli entisellään, hymähdin. Totta oli, että tämä juttu kiinnosti lehtimiehiä, olihan tämä jo neljäs murha.
- No, mitä on selvinnyt? kysyin.
- Eipä paljon mitään Seija, Mäki virkkoi. – Murhaaja on käyttänyt samaa metodia kuin ennekin. Kukaan ei ole kuullut eikä nähnyt mitään.
- Osaatko arvioida kuinka kauna poika on ollut kuolleena? kysyin.
- Sitä on vaikeampi sanoa, ehkä nelisen tuntia, Mäki totesi.
**
Kaikki oli onnistunut täydellisesti. Hän hymyili. Hän oli nauttinut kuunnellessaan pojan aneluja ja tuskanhuutoja. No, huudot eivät kuuluneet suunnitelmaan, ja niistä poika olikin saanut maksaa. Onneksi kuja oli ollut niin syrjässä, että kukaan ei kuullut poikaa. Hän muisti tunteen, kun pojan veri oli ensi kerran osunut hänen käsilleen. Voi kunpa hänellä olisi ollut enemmän aikaa niin… Mutta asialle ei voinut enää mitään. Ehkä seuraavalle. Olihan hän taas aloittanut.

Iltapäivä

Inhosin ruumishuoneita. kaikkialla on vain ruumiita. Tämäkin uhri makasi leikkauspöydällä yläruumis paljaana. Puukon iskut näkyivät selvästi muuten ankeassa ja sairaan valkoisessa ympäristössä.
- No, kerrohan, virkoin patologi Tiina Ketoselle.
- Hän kuoli hitaasti. Hänellä on useita puukoniskuja eri puolilla kehoa, molemmat jalat ovat murtuneet useasta kohtaa. Lisäksi hänellä oli sisäisiä verenvuotoja. Hänen kielensä on myös leikattu irti, sanoi tohtori Ketonen.
- Sehän olikin uutta, ivasi Mäki. Mulkaisin häntä ja penäsin Ketoselta:
- Mikä ja millä nämä vammat ovat tehty? Ja mikä niistä johti kuolemaan?
- Jalkojen murtumiseen on monia mahdollisia selityksiä, mutta näyttäsi, että niiden päällä on hypitty. Verenvuodot johtuvat potkimisesta. Kuoleman aiheutti voimakas isku päähän.
Hän käänsi avustajansa kanssa pojan, jotta näkisimme takaraivon.
- Kuten näette, koko takaraivo on painunut sisään. Pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta selviät hengissä. Murha-aseesta voin sanoa sen verran, että se on isohko ja teräväkulmainen, samanlainen kuin edellisissä murhissa.
Nielaisin. Voin pahoin, mutta pakottauduin jatkamaan:
- Mihin aikaan poika kuoli?
- Arvelisin, että hänet on tapettu aamuyöstä kolmen ja puoli kuuden välisenä aikana, neiti Lahti, Ketonen totesi.
Käännyin Mäen puoleen. Hänkin näytti kalpealta. Nyt vasta tajusin kuinka paljon juttu oli rasittanut häntäkin, omien perheongelmiensa lisäksi – hänen vaimonsa oli juuri kuollut syöpään ja lapset olivat katkaisseet yhteyden Mäkeen – tällaisen jutun tutkiminen oli hermoja raastavaa. Mäki ei kuitenkaan suostunut ottamaan lomaa.
- Onko pojan nimi tiedossa?
Mäki nyökkäsi.
- Hyvä, ilmoittakaa hänen perheelleen, sanoin ja jatkoin:
- Tämä poika on jo neljäs uhri. Tiedämme, että tuolla liikkuu raaka sarjamurhaaja. Onko meillä mitään johtolankoja?
- Vain vähän Seija. Murhaaja hakee nuoria poikia ja teloittaa heidät äärimmäisen raa’alla tavalla. Emme ole löytäneet mitään raskauttavaa, vain muutamia epätäydellisiä sormenjälkiä, sanoi Mäki. Huokaisin, tästä tulisi rankka juttu.

Yö

Kaikki olisi valmis uutta näytöstä varten. Kujalla oli pimeää ja tarvikkeet – puukko, köysi ja tiiliskivi – olivat muovikassissa kujan perällä. Nyt vain odotellaan. aika mateli ja häntä rupesi hermostuttamaan. Yllättäen hän kuuli askelia. Hän kaivoi aseen taskustaan ja odotti kunnes poika oli mennyt kujan ohi. Hän hiipi uhrin perään äänettömästi kuin kissa. Ketään ei näkynyt yöllisellä sivukadulla. Hän tarttui poikaa olkapäähän ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
- Ole aivan hiljaa tai tämä kaunokainen satuttaa sinua!
Poika vilkaisi asetta ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Hän vei pojan kujalle.
Kujalla hän sysäsi pojan maahan ja virkkoi:
- Nyt leikitään.
Hän tunki aseen takaisintaskuun, mutta veti ison parikymmen senttisen keittiöveitsen muovikassista. Pojan kasvoille nousi kauhistunut ilme ja hän sopersi:
- Mitä te sillä puukolla?
Hän katseli poikaa ja repesi nauramaan.
- Voi, enhän minä sillä mitään tee.
Mielipuolinen nauru täytti kujan ja kimpoili tiiliseinissä. Ensimmäinen isku osui pojan käteen. poika kirkui kauhusta ja kivusta.
- Turpa tukkoon sinä kakara! hän ärähti.
Seuraava osui pojan vatsaan. Hän iski yhä uudelleen ja uudelleen poikaa.
**
Juuri kun oli lähdössä töistä kotiin, Mäki huusi perääni:
- Seija, tules takaisin! Nyt tuli hälytys!
Ryntäsin autooni ja odotin Mäkeä. Pistin vilkun katolle ja kysyin:
- Mitä tämä meitä koskee? Mehän hoidetaan murhat!
Mäki veti puuskuttaen henkeä ja virkkoi sitten:
- Joku hätääntynyt vanha mummu soitti ja selitti, että jotakuta tapetaan kujalla. Meidät komennettiin matkaan. Osoite on Koivukuja 16.
Nyökkäsin. Mäki jatkoi puuskuttaen:
- Minä alan olla liian vanha tähän työhön.
- Tai yksinkertaisesti liian lihava.
Mäki mulkaisi minua ja esitti loukkaantunutta. Pidin paljon Teemu Mäestä. Tähän vanhaan, äreään ja reippaasti ylipainoiseen mieheen saattoi luottaa ja hän teki työnsä aina nurisematta. Käännyin Koivukujalle.
**
Hän oli pettynyt; poika oli pyörtynyt kesken kaiken. No, hän ei antanut sen häiritä. hänen vihansa oli kasvanut koko ajan hänen tehdessään työtään. Hän tonki muovipussiaan ottaakseen tiilen esille ja viimeistelläkseen työnsä, kun hän kuuli poliisisireenin korvia särkevän ulinan. Hän kohottautui seisomaan ja vilkaisi kujan suulle. Poliisiauto oli tulossa kovaa kyytiä kohti kujaa.
- Voi helevetti! hän kirosi. Hän vilkaisi maassa makaavaa poikaa, joka oli palaamassa tajuihinsa. Hänen vihansa kuohahti ja hän kohotti tiiliskiven.
**
Pysäytin auton ja hyppäsimme ulos. Mäki osoitti kujaa ja sanoi:
- Tuolta niitä ääniä oli sen vanhan mummon mukaan kuulunut.
Vedin aseeni esiin ja sanoin:
- Eiköhän mennä katsomaan.
Lähdin astelemaan pimeälle kujalle ja Mäki seurasi aivan kannoillani. Hän näytti taskulampulla valoa. Yllättäen valokeilaan ilmestyi musta möykky. Ryntäsin sen luo ja kirosin. Olimme tulleet liian myöhään, poika oli jo kuollut ja murhaaja häipynyt.
- Kutsu muut. Meillä on tässä viides murha.

Aamu

- Meitä onnisti! Mäki huusi kaukaa rappusista.
- No kuin niin? kysyin.
- Murhaaja on tällä kertaa jättänyt paljon sormenjälkiä ja murha-aseet! Mäki selitti. Hänen äänestään kuuli kuinka innostunut hän oli.
- Mitä! huudahdin. Nyt koko murhasarja voitaisiin saada ratkaistua.
- Onko sormenjäljet jo ajettu rekisterissä? tiedustelin. Mäki vastasi:
- Sitä tehdään parhaillaan.
Vapisin jännityksestä.
- Näkikö se mummu mitään? utelin.
- Mummu ei nähnyt mitään, mutta hänen lapsenlapsensa näki. Koistinen otti häneltä äsken lausunnon. Hän pystyi antamaan aika hyvän kuvauksen tästä miehestä. Tyttö on nyt graafikon luona. Jos kuva on hyvä, sen voi julkaista lehdissä. Nyt näyttää siltä, että tämä juttu alkaa selviämään, Mäki virkkoi tyytyväisenä. En vastannut vaan hymyilin. Niin, nyt näytti hyvältä.
**
Häntä hermostutti. Viimeinen keikka oli mennyt aivan pieleen. Poliisit olivat tulleet ja keskeyttäneet kaiken. Mistä ne olivat saaneet tietää? Kaikkein pahinta oli se, että hän joutui jättämään kaikki tavarat sinne. Jostain ulkoa kuului nuorten naurua ja hän meni ikkunan luo. Hän vilkaisi verhojen raosta ja tunsi taas vihansa kuohahtavan.
- Kulta, mitä sinä teet? hänen vaimonsa kysyi. Hän vilkaisi vaimoaan ja sanoi hiljaa:
- En mitään. En yhtään mitään.

Iltapäivä

Kun mies oli lähtenyt käymään taas kaupassa, meni Laura Niinimaa miehensä työpöytänsä luo. Hän oli jo pidemmän aikaa miettinyt miehensä outoja katoamisia. Hän oli ajatellut miehensä pettävän häntä, mutta nyt hän oli alkanut pelätä miehensä tekevän muuta. Laura veteli pöydän laatikoita auki. Niissä ei ollut mitään. Vasta viimeisestä laatikosta hän löysi pienen puisen lippaan. Hän avasi sen varovasti. Laura veti kiivaasti henkeä. Lipas oli täynnä papereita, jotka olivat täynnä pienenpientä kirjoitusta. Hän luki ensimmäisen. Luettuaan hänen ilmeensä muuttui etäiseksi ja jollain tapaa päättäväiseksi. Hän tarttui työpöydällä olevaan puhelimeen ja näppäili numeron.
**
Minä ja Mäki seisoimme erään talon hississä. Katsein ympärilleni ja lopulta kysyin:
- Mitä tämä nyt tarkoittaa? Joku nainen soitti ja sanoi, että hänellä on tietoja murhaajasta.
- Aivan niin. Koska murhaajan sormenjäljet eivät ole rekisterissä, voimme ihan hyvin tutkia myös tämän vihjeen, Mäki sanoi. Nyökkäsin. Hissi oli noussut kolmanteen kerrokseen ja astuimme ulos kaikuvaan rappukäytävään. Mäki painoi ovikelloa. Oven tuli avaamaan pyörätuolissa istuva noin kolmekymmentä vuotta oleva nainen.
- Vanhempi konstaapeli Lahti ja konstaapeli Mäki poliisista päivää. Tekö soititte meille? Mäki esitteli.
- Aivan, tulkaa sisälle, nainen vastasi.
- Tämä oli todella antoisa keskustelu, rouva Niinimaa, sanoin. – Tämä auttoi meitä todella paljon. Kertokaahan vielä mistä voimme tavoittaa miehenne?
Laura veti henkeä ja sanoi itkuisella äänellä:
- Hänen kantapaikkansa on Turren baari tuossa nurkan takana.
Ojensin hänelle nenäliinaa ja jatkoin:
- Osaatteko yhtään sanoa mikä on hänen motiivinsa?
Laura pudisti vain päätään.
- Hyvä on, tämä riittää nyt. Tulisitteko nyt kanssamme asemalle, niin kirjaamme lausuntonne ylös. Teemu soitatko paikalle tekniikan pojat, he saavat tutkia tämän paikan.
Työnsin Lauran hissille ja jatkoimme suoraan asemalle.
**
Hän istui kantapaikassaan ja joi jo viidettä isoa tuoppia. Hän oli käynyt ostamassa uudet tavarat. Hän oli valmis korjaamaan eilisiltaisen virheen. Ase, jota hän aina kantoi mukanaan painoi hänen lonkkaansa. Se toi hänelle turvallisuuden tunnetta. Hän kulautti loput tuopistaan alas ja sanoi:
- Annas uusi.
Baarimikko ei sanonut sanaankaan, vaan ojensi tuopin miehelle. Hän alkoi taas suunnitella uutta työtään.
- Kuka noita miehistä on Matti Niinimaa? Mäki kysyi. Vanha juoppo osoitti erästä miestä baaritiskillä. Nyökkäsin Mäelle. Kävelimme Niinimaan taakse ja Mäki sanoi:
- Matti Niinimaa, pidätämme teidän viidestä murhasta…
Sen pidemmälle hän ei kerinnyt jatkamaan, sillä Niinimaa tempaisi aseen ja ampui Mäkeä. Juoksin pöydän taakse piiloon. Näin silmäkulmastani Mäen kaatuvan. Huusin radiopuhelimeen laukauksen synnyttämän metelin yli Koistiselle, joka seisoi baarin ulkopuolella:
- Kutsu lisävoimia ja ambulanssi, Mäkeä on ammuttu!
Kun lisävoimat oivat tulleet, kaikki oli ohi nopeasti. Ikävä kyllä Mäen hyväksi ei voitu tehdä mitään, luoti oli osunut suoraan keuhkoihin ja vahingoittanut samalla sydäntä; hän oli kuollut nopeasti. Raahasimme Niinimaan maijaan ja asemalle. Siellä otimme häneltä sormenjäljet.
- Häntä ei saa jättää yksin, häntä pitää vartioida vuorokauden ympäri. Ja kuulustelen häntä itse! Kysykään myös siltä törkysäkiltä haluaako se asianajan! mesosin

Ilta

- Teitä syytetään kuudesta murhasta, josta viisi ovat raakoja, ja poliisin vastustamisesta pidätystilanteessa. Mitä teillä on sanottavaa? rähisin. Niinimaa katsoi minua tylsänä ja virkkoi:
- Ei mitään muuta kuin, että minä tein ne.
Hämmästyin. Tosin olin ajatellut hänen olevan hiukan hullu, ja tuo tyhjä katse hänen silmissään vahvisti asian. Niinimaa jatkoi:
- Minä tapoin ne nuoret. Ja sen poliisin, mutta senhän te näitte!
Tämän sanottuaan hän nauroi mielipuolista naurua.
- Miksi te tapoitte nämä nuoret? peräsin. Niinimaa meni etäisen näköiseksi ja virkkoi viimein:
- He tappoivat vaimoni ja lapseni. He tappoivat minut.�
Jätin Niinimaan ja poistuin huoneesta.
- Hän tunnusti eikä halua asianajajaa, sanoin Koistiselle, - Kutsukaa psykiatri, tuo mies on aivan kuutamolla.
Koistinen nyökkäsi. Vilkaisin vielä kerran oven pienestä ikkunasta tätä sarjamurhaajaa ja lähdin pois.
Istahdin työpöytäni ääreen. Aloin kirjoittamaan raporttia tapahtuneesta. Psykiatrin mukaan Niinimaa oli seonnut, kun hänen raskaana oleva vaimonsa oli joutunut kolariin. Vaimo halvaantui, mutta vauva kuoli. Kolarin toisena osapuolena olivat humalaiset nuoret, jotka selvisivät ilman vammoja ja suurempia rangaistuksia. Yksinäisen kostajan kosto, ajattelin. Istuin yömyöhään pöytäni ääressä kirjoittamassa ja miettimässä. Lopulta myöhään yöllä nousuin pöytäni äärestä ja menin pomoni huoneen eteen. Vedin syvään henkeä ja koputin oveen.
- Sisään! pomoni murahti. Avasin oven ja astuin sisään. Ojensin paperini hänelle.
- Mikä tämä on? hän kyysi minulta selattuaan raportin läpi ja huomattuaan ylimääräisen paperin.
- Se on eroanomukseni, sanoin hiljaisella, mutta päättäväisellä äänellä. Sen sanottuani käännyin, poistuin asemalta, enkä tulisi enää koskaan takaisin.

tekstejäni - sivulle

blogiin