Tästä opintovuodesta tulee aivan kauhea. Olen tekemässä proseminaaria, ensimmäistä tutkimustani siis, ja jo nyt olen aivan kauhuissani. Tuntuu, että en pysty ja osaa tehdä sitä oikein. Aihe on varsin pitkälle kyllä edennyt, joten se ei ole paniikin syy vaan pikemminkin se, että tavallaan teen ko. aiheesta ensimmäistä tutkimusta ts. vastaavanlaista aiempaa tutkimusta ei ole. Toisaalta se on mukava juttu: voin mellastaa juuri niin paljon kuin haluan ilman, että pitäisi miettiä toisten tuloksia. Toisaalta se tekee sen, että ei ole toisten tutkimuksia, joihin nojata ja käyttää apunaan.

Pelottaa, että en osaa tehdä tutkimusta oikein. En osaa riittävää lähdekriittikä, tulkitsen lähteitä väärin, en löydä sopivaa aineistoa tai osaa lukea sitä oikein.. Mössin kaiken. Hirveä pelko, että epäonnistun. Opettaja on kehunut aiheenvalintaani ja juuri eilen sanoi aiheenesittelyssä, että aiheeni on harvinaisen pitkällä tässä vaiheessa ja hyvin mietitty. Totta kai kehut aina mieltä lämmittävät, mutta aiheuttaa myös paineita minulle. Minun kun pitäisi aina täyttää toisten odotukset.

Lukupiirin myötä tunnen itseni myös todella tyhmäksi. Tuntuu, että en olekaan niin fiksu ja älykäs kuin olen ajatellut. En osaa ajatella niin hienosti ja syvällisesti. En tietenkään ole lukenut filosofiaa yhtään sitten lukion pakollisen kurssin jälkeen (toiset ovat lukeneet enemmän, pää- ja sivuaineena), joten ei pitäisi hermostua, mutta silti välillä tuntuu, että toiset pitävät minua tyhmänä. Puhuvat päälle, sivuttavat mielipiteeni, kysymykseni jne. Uuuh.. alemmuuspäivä näköjään tänään. Huoh.. alemmuudentunteesta ei näköjään pääse pakoon.