Käytiin S:n kanssa lauantaina Orivedellä koiranäyttelyssä. Ensimmäisessä sitten lapsuuden. Oli tosi mukavaa ja tykkäsin paljon. Mistäs muualta mut löysikään kuin sen kehän luolta, jossa oli shelttejä? Näki siellä vaikka mitä muita koiria myös, esim. tämä rotu, buhund,  kiinnitti huomion. Juttelinkin yhden perheen kanssa, jolla oli 3 koiraa näyttelyssä. Buhundeja ei paljoa ole Suomessa, mutta nämä yksilöt olivat kyllä todella ihania ja suloisia. Heidän vanha tyttönsä kiipesi syliini rapsuteltavaksi. Pitää laittaa tuo rotu korvan taakse, jos sitä vaikka joskus haluaa vähän muunlaista koiraa..Jotenkin tuosta rodusta tuli mieleen meidän Ressu: ulkonäöllisesti Ressussa ja buhundissa on jotain samaa. Ehkä se on tuo kellertävä väri.

Kaiken kaikkiaan näyttelyreissu oli erittäin antoisa ja hintansa väärtti (koko homma maksoi yhteensä 12 euroa, meitä siis 2 ihmistä). S:n ja minunkin iloksi nähtiin irlanninsusikoiria ja komeita otuksia ne ovat. S on ihan rakastunut isoihin koiriin. Minä sitä yritän sitten vähän hillitä. “Ei kerrostaloon noin isoa koiraa voi ottaa” ja “Otetaan sitten, kun muutetaan maalle” tai “Kuvazia ei varmana oteta meille!” Selvennetään tähän, että minulla on tosi huonoja kokemuksia kuvaziesta, koska enollani ainakin oli tällainen ja minun ollessa alta 10 - vuotias tuo uros ihastui minuun ja yritti aina kaataa minua ja tehdä ties mitä. Minnekään en voinut mennä yksin, koska tuo koira kerta kaikkiaan ei jättänyt minua rauhaan. Ehkä jos kuvazeja näkisi hieman toisenlaisissa oloissa ja paremmin koulutettuina, niin mielipiteeni niistä voisi muuttua.

Eilen laitoin taas shelttikasvattajalle mailia. Tämä kasvattaja on tosi mukava ja ystävällinen. Kutsui meidät käymään ja nyt elokuussa olisi tarkoitus sitten käydä siellä. Toivotaan vaan, että kaikki menee hyvin. Ainakin tähän asti mailien perusteella hän on todella mukava ihminen, joten ei ehkä ole syytä pelätä.. Olen myös muutenkin kuullut paljon hyvää hänestä.
Mutta silti pelottaa ja hieman jännittääkin. Sitä kai se on, kun se on unelma ja haave saada koira, niin sitten pelottaa, että entä jos se ei onnistukaan? Syystä tai toisesta kasvattaja katsoo, että me ei olla sopivia koiranomistajia. Turhahan sitä on etukäteen miettiä, mutta minkäs teet, kun mä olen tällainen etukäteen murehtija. Vielä vuosi pitää odotella, että saamme oman karvapallon meille. Urokselle olisi nimikin jo tiedossa, pitää vaan nartulle miettiä joku hyvä nimi. Uros mielummin otettaisiin, mutta ei narttukaan kauhistus olisi.

Marja.. Niinhän siinä kävi, että näyttelytouhu alkoi kiinnostaa kahta kauheammin, kun käytiin katsomassa sitä touhua. Pitää sitten oikeasti alkaa siihen perehtyä enemmän, jos ja kun sen koiran saamme. Onneksi täällä on shelteillä näyttelykoulutusta, ts. ohjausta siitä miten esitellä sheltti ja miten tehdä näitä hoitoja. Mielenkiinnolla vaan odotan, että minkälaisen pennun saamme ja sitä, että oppiiko sen esittelemään kunnolla. Eihän hyvästä koirasta ole mitään iloa, jos sen esittää päin mäntyä.