Olen nyt vanhempieni luona Keski-Suomessa ja tuossa katselin vanhoja valokuvia lävitse. Niissä oli niin minun kuin siskoni vauvakuvia, mutta myös kuvia ajalta ennen meitä. Oli ihanaa vaan katsella, muistella ja tunnistaa sellaisia ihmisiä kuvista, jotka ovat jo aikoja sitten nukkuneet pois. Kaikkia en tietenkään tunnistanut, mutta äijän ja isomummon talon näkeminen herätti muistoja. En ole siellä varmaan kuin kerran käynyt, äijän hautajaisten jälkeen, mutta silti tuli mieleen ihan selkeästi minkä näköinen se talo oli silloin.

Oli myös mukavaa nähdä kuvia isästä meidän kanssa, kun olimme vauvoja. Kaikesta näkee, että isä on meitä rakastanut ja aina antanut aikaansa. Tuntuu sitten kurjalta, että on itse murrosiässä, ja välillä vielä nytkin, ollut hänelle ilkeä ja epäkunnioittava. Kaipa sitä alkaa kasvaa aikuiseksi, kun alkaa näitä asioita ymmärtää. Suuri haaveeni olisi se, että voisin saada lapsen niin, että isä pystyisi olemaan hänelle pappa.. Se olisi hänelle paras kiitos kaikesta siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän on meille antanut. Ehkä tässä joku päivä voin kertoa isälle, että hänestä tulee pappa, mutta lähimmilläänkin se on vasta valmistumisen jälkeen, eli vasta seuraavalla vuosikymmenellä.