Puesta del sol

Kirjoittaja Kinuski @ 6. Maaliskuu - 07:05

Rakastan eläimiä. Vanhemmillani on maatalo, joten olen aina ollut erilaisten eläimien ympäröimänä. On ollut hyvin vaikeaa elää ilman eläintä. Olen varmaan viimeiset puoli vuotta puhunut avokilleni, että hän kävisi allergiatesteissä ja jos hän saa puhtaat paperit, niin voisimme katsella jotain pientä koiraa.

Olen koiraihminen. En voisi elää ilman koiria. Meillä on oikeastaan aina ollut koiria. Ensimmäisen koiran saimme siskoni kanssa, kun mummo maksoi meille kummallekin kympin mansikkamaan putsaamisesta. Tässä tarkoitan kymmentä markkaa, joka oli vielä seteli. Ostimme naapurista sekarotuisen uroksen. Harmi, että tästä koiruudesta ei ole kuvaa tällä hetkellä. Koira oli aivan älyttömän viisas ja fiksu. Harmi, että myöhemmin mäyrä raateli koiran ja vanhemmiten Ressu sairastui ja jouduttiin lopulta lopettamaan. Ikää hänellä oli kuitenkin siinä vaiheessa reippaasti yli kymmenen vuotta.

Ensimmäisen oman koirani sain pitkän haluamisen jälkeen vuonna 1994 jouluna. Menetin sydämeni lapinpaimenkoiraurokselle. Koiruus elää ja voi hyvin vieläkin. Vuosia on jo kertynyt, syksyllä mittariin kilahtaa 13 vuotta. Häntä kaipaa erityisesti. Hän on niin suloinen, kiltti ja hellä koira, aivan kaikkeni. Ilman häntä monet päivät olisivat olleet liian vaikeita ja raskaita.

Vuosia myöhemmin oma ronttini kävi naapurissa ja tuloksena syntyi kahdeksan suloista sekarotuista koiranpentua. Ikävä kyllä neljä niistä jouduttiin lopettamaan, koska emä ei pystynyt niitä ruokkimaan. Yhden näistä koirista ottimme meille, pienen nartun. Vanhin koira oli tuolloin vielä elossa ja hyvin äkäinen pentua kohtaan. Lappari otti pennun omakseen ja nousi jopa vanhaa patriarkkaa vastaan. Sitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Pentu elää ja voi hyvin eikä enää ole mikään pentu, ikää on varmana 7 vuotta. Käytös on kuitenkin hyvin pentumaista. Kokemukseni kahdesta sekarotuisesta koirasta vahvistavat käsitystäni siitä, että sekarotuiset ovat aivan älyttömän fiksuja koiria. Tämä meidän pentu osaa puhuakin: “anna� kuuluu säännöllisesti kahvipöydän alta.

Lisäksi vanhempieni luona on ollut neljä kissaa. Jäljellä näistä on enää kaksi: yksi kuoli (juuri minun suosikkikissani) ja sisko vei yhden kaupunkiin. Kissatkin ovat aivan ihania, varsinkin vanhin näistä. Sille on jäänyt tapa nuolla silloin, kun se on tyytyväinen. Ainoa miinuspuoli tuossa on se, että sen kieli on äärettömän karhea. Mihinkään en kuitenkaan näitä eläimiä vaihtaisi ja kun aika tulee jättää lapparini tai pentu, niin olen varmana maani myynyt. Toivottavasti se päivä ei vielä ihan heti tule.